…sen takia, että näitä reseptejä on jo valmiiksi netti pullollaan. Sen sijaan kerron tarinan. Mulla on tapana hiukan välillä unohdella asioita liedelle. Tai oikeastaan saatan seistä vieressä kauha kädessä, mutta ruoan voi hyvin silti polttaa pohjaan.

Joitain vuosia sitten tein omenahilloa. Vannon kautta kiven ja kannon, että seisoin ihan siinä kattilan vieressä, mutta ehkä siinä sitten tuli sivussa puuhasteltua jotain muuta. Tietysti olin lisännyt jo sokerit seokseen, joten ison teräskattilan pohjalle oli ehtinyt mukavasti muodostua puolen sentin karstakerros. Sehän ei lähde sitten millään. Kokeilin ihan kaikkea: tiskiharjaa, karhunkieltä, rautavillaa, universal stonea, tiskikoneainetta, keittämistä tiskikoneaineen kanssa, liottamista tiskikoneaineen kanssa, samat käsitiskiaineen, etikan ja soodan kanssa, sokeripalalla hankaamista…

Luin, että teräskattilaa ei missään nimessä saa raaputtaa etenkään metallisilla työkaluilla. Mutta ei ollut enää oikeastaan mitään menetettävää, eikä muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa työkalupakista metallisikli ja raaputella menemään. Ja luonnollisesti sen jälkeen toistaa tuota edellämainittua tiskiaine, tiskikoneaine, universalstone, sokeri -mantraa. Sokeripala on tosi hyvä. En tiedä, miksi kattilaa ei saisi raaputtaa, se toimii ihan hyvin edelleen. Mutta tähän prosessiin kaikkine kokeiluineen meni pari viikkoa. Mutta sain kattilan puhtaaksi. En tiedä, oliko siinä mitään järkeä, mutta sain kattilan puhtaaksi.

Tärkein kohta tässä tarinassa on, että omenahillo oli todella aivan herkullisen makuista. Siitä toki tunnisti, että pikkuisen on karamellisoitumista päässyt tapahtumaan, mutta maku oli joka tapauksessa erittäin hyvä. En ole pystynyt sitä toistamaan tämän episodin jälkeen, koska en halua enää kokea samaa kahden viikon puhdistusmantraa. Sen sijaan olen kokeillut näitä uuniomenahilloreseptejä – hillon rakenteesta tulee uunissa niin unelman pehmeä ja samettinen, eikä sitä tarvitse vahtia vieressä. Mutta vaikka käryyttelen omenanpaloja ilman kantta grillivastuksen alla, en saa samaa fiilistä tuotteeseen.

Miten pitkälle tuota ruskistusprosessia uskaltaa viedä? Täytyypä kokeilla. Ihan kuin joku olisi joskus maininnut jotain karsinogeenien muodostumisesta ja niiden mahdollisesta haitallisuudesta terveydelle… Mutta jos pistän sokerit omenien päälle ja sitten hälytyksen 10 minuutin päähän? Ehkä levitän omenanpalat ensin pellille.

Nyt on se ihana aika vuodesta, kun omenia tulee ovista ja ikkunoista – on hyvä omenavuosi. Sain työkaverilta ison pussillisen omenia. Täydellistä. Alan heti mielessäni improvisoida – tässä voi olla jo katastrofin ainekset kasassa – mutta pakastimessa olisi puolukoita. Omenat ovat tosi hyvän makuisia, mutta aika makeita. Hilloon tarvitsen vähän happamuutta. Syön oikeasti aika paljon hilloa. Pistän sitä aamuisin puuron päälle.

Hetki myöhemmin…

Kävin kaupassa. Ostin sokeria ja jopa fariinisokeria. Kaapista löytyy kanelia, kardemummaa ja vaniljasokeria. Vähän jännittää… Sain lisää omenia ja nyt alkaa jo vähän huolettaa, miten selviän tästä urakasta. Kai omenoita voisi periaatteessa pakkaseenkin laittaa. Ilmeisesti aronioiden kanssa niistä saa erinomaista mehua, mutta aroniat kypsyvät vasta syyskuun puolella. Nekin kannattaa pakastaa ennen käsittelyä. Paikalliset mehupuristamot myyvät jo eioota. Seuraavat vapaat ajat ovat kuulemma vasta syyskuun toisella viikolla.

Nyt on ensimmäinen satsi omenoita uunissa. Kokeilin tuota yllämainittua pellille levittämisen tekniikkaa. Raportoin sitten kuvien kera, miten meni.